Leta i den här bloggen

torsdag 11 november 2010


The Channel Hypothesis - Do different degenerative diseases share a common toxic mechanism?

HD Lighthouse Contributing Editor's Comment: In 1997, researchers discovered that the mutant huntingtin protein bunches up to form nuclear inclusions (NIs) in the cells of HD mice [1]. Since that time, Huntington's has been classified as a disease of aberrant protein accumulation. Other diseases in this class include Alzheimer's, Parkinson's, prion (mad-cow) disease, and type II diabetes.

Diagram of beta(β) sheet showing the hydrogen (H) bonding (dashed lines) between protein strands; arrows show the different orientations of the adjacent protein strands (Wikipedia, http://en.wikipedia.org/wiki/Beta_sheet).

However, recent studies have found that the accumulated proteins in these different diseases - the proteins forming NIs, or amyloid or aggregates - have still more in common, namely their shape [2]. This common shape is due to a pattern of molecular hydrogen bonding that forms between strands of the aberrant proteins, producing so-called beta (β) sheets. Beta sheets consist of amino acid sequences that are adjacent and in parallel, in such a way that hydrogen bonds form between the two strands.

It has been known or suspected for some time that HD and other aggregates are rich in this structure known as beta sheets. Linus Pauling and Robert Corey first postulated the existence of beta sheets in 1951 [3], as one basic protein structure. Dr. Max Perutz, the Nobel prize winning father of X-ray crystallography, predicted that polyglutamine strands specifically would zip up due to their hydrogen bonding into a compact structure held together by a polar zipper [4] to form the beta sheets. (Polyglutamine strands are protein pieces that consist of CAG repeats, exactly like the repeats seen in Huntington's; Huntington's is a polyglutamine disease.) While the protein fragments that make up aggregates in the different diseases have different sequences of amino acids, the backbones of these different proteins are identical, and the hydrogen bonding of the backbones (as well as bonding between the amino acid residues) produces the aggregations.

When full-length nuclear inclusions of the huntingtin protein were first discovered in HD mice [1], they were believed to be the critical pathological trigger of the disease - the "smoking gun." However, later research found conflicting evidence about the exact role of these inclusions - for example, a 1999 paper by Kuemmerle and colleagues found that NIs were not associated with neuronal death in HD [5] - and controversy ensued. The consensus today is that it is not the largest inclusions that are most toxic to neurons. Apparently, smaller inclusions of interconnected proteins (oligomers, or mid-sized molecules) represent a mid-stage in the development of the largest inclusions, and these oligomers seem to be a major toxic agent, according to research.

The beta(β) sheet structure for a polyglutamine disease (from M.F. Perutz, T. Johnson, M. Suzuki, and J.T. Finch, Glutamine repeats as polar zippers: their possible role in inherited neurodegenerative diseases, Proceedings of the National Academy of Sciencees USA, 1994, June 7, vol. 91, no.12, pp. 5355-8).

A new paper by Dr. Charles Glabe of the University of California, Irvine, (abstract below) reviews the NI/aggregation/amyloid literature and makes an intriguing case that the common structure of these aggregations may be a disease mechanism that different diseases have in common.

Another important feature of aggregate formation is that it seems to happen reasonably early in disease processes, and, for a variety of diseases, including HD, it may be an upstream event that leads to many downstream toxic cellular processes. More specifically, there is evidence to believe that, once the various amyloid oligomers are formed in the various diseases, they punch holes, or pores, in the cell membrane. This assault in turn may make the cell more permeable, leading to the uncontrolled influx of calcium into the cell, a process that itself may then destabilize many other essential cell processes. The idea that such pore formation leads to many downstream pathological processes is called "the channel hypothesis." Dr. Glabe observes that the increase in intracellular calcium may be the proximate initiator of several pathogenic pathways, including oxidative damage, altered signaling pathways, mitochondrial dysfunction, and cell death.

To the degree Dr. Glabe's hypothesis is true, then modifying the upstream events that lead to channel formation might eliminate many damaging downstream cellular processes in HD and other protein aggregation diseases. That would be great news. Additionally, if the diseases share a common toxic mechanism, that means scientists focusing on these different diseases are actually working on different instances of the same puzzle. If this commonality is borne out in further research, it could speed drug discovery for HD.

We look forward to hearing much more about the channel hypothesis from pharmaceutical companies and academic scientists who will be searching for compounds to prevent channel formation in HD.


1. Davies SW, Turmaine M, Cozens BA, DiFiglia M, Sharp AH, Ross CA, Scherzinger E, Wanker EE, Mangiarini L, Bates GP. Formation of neuronal intranuclear inclusions underlies the neurological dysfunction in mice transgenic for the HD mutation. Cell. 1997, Aug 8;90(3):537-48.

2. Kayed R, Head E, Thompson JL, McIntire TM, Milton SC, Cotman CW, Glabe CG. Common structure of soluble amyloid oligomers implies common mechanism of pathogenesis. Science. 2003, Apr 18;300(5618):486-9.

3. Eisenberg, David. The discovery of the a-helix and b-sheet, the principal structural features of proteins. Proceedings of the National Academy of Sciences. 2003, Sept 30;100(20):11207-11210 (http://www.pnas.org/cgi/content/full/100/20/11207).

4. Perutz MF. Polar zippers: their role in human disease. Pharm Acta Helv. 1995, Mar;69(4):213-24.

5. Kuemmerle, S, Gutekunst, CA, Klein, AM, Li XJ, Li SH, Beal, MF, Hersch, SM, Ferrante, RJ. Huntington aggregates may not predict neuronal death in Huntington's disease. Ann Neurol. 1999, Dec;46(6):842-9.

Commentary by Malcolm Casale, Ph.D. and Ann Covalt, M.A.
Posted to the HDL: 09 Mar 2006

Yksittäiset glutamiinihapot (E) toimivat neuronissa

Neuoneille on tärkeää että glutamiini (Q) esiintyy yksittäisenä ja pystyy muuntumaan glutamaatiksi ja GABA-aminohaloiksi neuronista riippuen.
Polyglutamaattirakenne -EEEEEE- haittaa neuronaalista funktiota ja toimii antigeeninä.
Polyglutamiini- QQQQQ- rakenne on tyypillinen gluteenille ja viruksille


Psychol Med (2001) 31: 3-14The molecular biology of Huntington´s disease.


LW Ho, J Carmichael, J Swartz, A Wyttenbach, J Rankin, DC Rubinsztein

BACKGROUND: Huntington's disease (HD) is a fatal neurodegenerative disorder with an autosomal dominant mode of inheritance. It leads to progressive dementia, psychiatric symptoms and an incapacitating choreiform movement disorder, culminating in premature death. HD is caused by an increased CAG repeat number in a gene coding for a protein with unknown function, called huntingtin. The trinucleotide CAG codes for the amino acid glutamine and the expanded CAG repeats are translated into a series of uninterrupted glutamine residues (a polyglutamine tract). METHODS: This review describes the epidemiology, clinical symptomatology, neuropathological features and genetics of HD. The main aim is to examine important findings from animal and cellular models and evaluate how they have enriched our understanding of the pathogenesis of HD and other diseases caused by expanded polyglutamine tracts. RESULTS: Selective death of striatal and cortical neurons occurs. It is likely that the HD mutation confers a deleterious gain of function on the protein. Neuronal intranuclear inclusions containing huntingtin and ubiquitin develop in patients and transgenic mouse models of HD. Other proposed mechanisms contributing to neuropathology include excitotoxicity, oxidative stress, impaired energy metabolism, abnormal protein interactions and apoptosis. CONCLUSIONS: Although many interesting findings have accumulated from studies of HD and other polyglutamine diseases, there remain many unresolved issues pertaining to the exact roles of intranuclear inclusions and protein aggregates, the mechanisms of selective neuronal death and delayed onset of illness. Further knowledge in these areas will inspire the development of novel therapeutic strategies.


torsdag 3 juni 2010

Prolamiinien sulattuminen

Vasta tänään 3.6. huomaan tällaisen seikan: prolamiinit ilmeisesti KAIKILLA ihmisillä ovat mahalaukussa sulamattomia joten kaikilla ne joutuvat pohjukaissuoleen ja ohutsuoleen myöhäiseen pilkkoutumiseen. Tästä pitää saada jokin toinenkin löytö. Siis ne EIVÄT OLE ihmisvalkuaisaineeksi tarkoitettujakaan siinä tapauksessa. Tai siis ne täytyy ESIKÄSITELLÄ.
Ne joutuvat muuten pilkkoutumaan tulehdussoluväliteisesti eikä entsyymivälitteisesti. Siksi ajatellaan, että voisi saada homeen sntyymeillä esikäsiteltyä näitä prolamiineja. Propyleeniproteaasi on homman nimi. propyylinomaiset rakenteet ova muutenkin hankalia, koska pernisiöösäanemiassa sellaiste kolmen hiilen ketjun häänät tarvitsevat erityiskäsitelyn kataboliassa. ( b12 vitamiinia ja omia entsyymejään) ja siinäkin on ongelma mahalaukun hapottomuudessa eli samalla proteiinien pilkkoutumisenkin hankaloitumisessa.

Edellisistä ruotsalaisista artikkelsita muutama pätkä:
De tre sädesslagens prolaminer, gliadin (vete), sekalin (råg) och hordein (korn), är alkohollösliga och de mest toxiska fraktionerna av proteinet gluten. Alla tre går dock ofta under den gemensamma benämningen gliadin. Med glutenfria produkter avses i handeln produkter som är fria från prolaminer från vete, råg och korn.

Nyligen publicerades en studie där man kunde visa att om man behandlar med ett enzym (Aspergillus niger propylendoproteas) som bryter ned prolaminer når knappt något gluten duodenum [48]. Detta inger hopp om att man i framtiden ska finna medicinska behandlingsformer som alternativ till glutenfri diet

Prolaminerna är resistenta mot enzymatisk nedbrytning via proteaserna i ventrikel, duodenum och pankreas. Dessa peptider finns därför kvar och passerar genom tarmepitelbarriären vid tillstånd som ökar den intestinala permeabiliteten.

Tämä viimeinen sanoma on artikkelista:
Medicinska behandlingsformer kan komma att ersätta glutenfri diet
Kraftigt ökad celiakiprevalens
KÄLLA: Anders Lindgren, med dr, överläkare, medicinkliniken Södra Älvsborgs sjukhus, Borås anders.al.lindgren(AT) vgregion.s
Anders Kilander, docent, överläkare, medicin¬kliniken, Sahlgrenska universitetssjukhuset/Sahlgrenska, Göteborg

Suomessa kohistaan gluteenista

Suomen eräs foorumi TIEDE.fi kirjoittaa tosiaan myrskyisesti gluteenista. Huomasin vasta nyt tällä viikolla. Miten nyt sanoisi. Se on opettavaista vilkaista. Joskus vain olisi parempi vain itse tehdä muutos ja vähentää gluteenin osuutta tai siirtyä ns etnisiin viljoihin, mitä miltei koko muu maailma tässä miljardien ihmisten maapallossa käyttää. Gluteeni kun röykkiöityy sinne Suomeen ja tänne Ruotsiin vaikka sen voisi jakaa muille miljardeille ihmisille, jotta siitä ei olisi vaivaa Pohjolassa.

Gluteenin vähentämistä ravinnossa ei kannata ehdotella niille, joilla ei ole vatsakipuja, sillä heillä on mitä vähäisin motivaatio nähdä gliadiinin toksisuutta ja vehnän käyttö on addiktiota muodostavaa. Siitä on mahdoton vieroittaa niitä, joilla ei ole oivallettua ongelmaa.
Lisäksi kristillinen junttavetoomus 3000 vuoden takaisten raamatullisten lestyjen jauhojen merkitykseen ravinnossa tai siihen että opetuslapsetkin katkoivat tähkäpäivä ja söivät jyviä, ei ole suoraan sijoitettavissa nykyajan pullan ja vehnänkäyttötasoon. Jos olisikin vehnän käyttö 3000- 4000 vuoden takaisella tasolla, ei toki olisi keliakiaa yleistyvänä tautina pullaa syövissä maissa. Vehnä on käynyt läpi hybridoimisen ja moninkertaisen valintansa ja gluteeni lisäksi rikastettua- mutta Adamin ja Eevan aikainen entsyymipaketti, joka pilkkoo peptidejä, ei ole sinä aikana paljoakaan muuntunut. Ihmisentsyymit EIVÄT ole luotu nykypullaa silmälläpitäen.
Siis nykypulla PITÄÄ sopeuttaa ihmiskunnan entsyymien relevantin pilkkomiskyvyn puitteisiin. On jollain tavalla käsittämätöntä, miksi ei järjellä selvitetä ihmisen entsyymien sulatuskyvyn rajoja, referenssialuetta, minkä mahalaukun entsyymit pystyvät aikayksikössä käsittelemään tuollaisesta proteiiniboluksesta kuin gluteeni.
Nykyisin kyllä tiedetään aika hyvin, paljonko sokeristuvia aineita voi nopeasti yhdessä ateriassa syödä, ettei verensokeri nouse huimiin arvoihin. Rasvallekin on selviä rajoja hahmotettu.
Proteiinin suhteen rajana on käytännössä se, että aminohappojen pitää ehtiä pilkkoutua niin pieniksi ja erillisiksi että ne voivat käyttää omaa soluissa olevaa geneettistä kuljettajaansa ja siirtyä aineenvaihdunnallisiin soluihin ja verenkiertoon jne olematta moniaminohappoisia pätkiä, jotka toimivat keholle vieraina allergeeneina. Vehnästä tulee niin vieraita allergeenejä, että ne eivät pysty siirtymään edes eteenpäin vaan allerginen reaktio tapahtuu suolessa ja tuhoaa suolen pinnan. Jotkut pikkupätkät kyllä siirtyvät vereen ja aiheuttavat allergioita verivälitteisesti koko kehosta. Gliadiinista tulee qqqp sisältöisiä pätkiä ja silloin ne muistuttavat viruksia. Yksinkertaisesti ajallisesti on mahdotonta että gliadiini pilkkoutuisi, jos sen määrä on hyvin suuri. ja silloin voi allergeenisiä pätkiä esiintyä kaikilla, ei vain keliakikoilla, joiden entsyymit eivät pure geneettisistä syistä tuohon proteiinimöykkyyn.

TIEDE.fi polemisoi lääketiede ja terveyspalstallaan aiheena
Viljojen gluteeni huumeiden listalle?

KOMMENTTI 3.10. 2010.
Huomasin  että kesän aikaan oli tullut kommenttikin, jonka nyt vasta vilkaisin
Ensinnäkin: Minun ei ole tarkoitus tehdä mitään tarkkaa pj, patientjournal tähän ja ajoittaa tapahtumia, kuten ehkä kommenttoija odottaa, mutta voin kertoa seuraavia johtolankoja iho-oireitten osalta, jos kiinnostaa. Vanhan ajan keliakian tuntemattomuus on todella lääketieteen lapsus. Mutta lääketieteellä on paljon muutakin historian taakkaa, josta keliakian diagnosoimattomuuden osuus on pienimpiä.

18 vuotta iästäni ( s. 1946) asuin Hämeessä. Sodan jälkeen pullaa ei ollut kovin usein, mutta lauantaisin leivottiin. Sunnuntaina oli pullakaakaot. Muina päivinä päivä alkoi kaurapuurolla ja ruisleivällä, oli paljon perunaa ja vihanneksia ym gluteenitona, ja aina sunnuntaina oli pullaa, sekä juhlissa. Vanha pulla kuumennettiin korpuiksi.
Taiveihottumia oli lapsuuden ajan, naftalanpastaa hoidoksi; krooninen tonsilliitti, painon nousu huonoa, korvatulehduksia. (penisilliini ja sulfa-allergia). Tonsillat ja kitarisat poistettiin 10 vuotiaana joten oli helpompi hengittää ja paino alkoi nousta.
Teini-iässä tuli sitä kämmen- jalkapohja rakkulaa ja saattoi tulla abskesseja kehoon ja aika vaikeita taivejuttuja, miltei jatkuva sinuiitti ( joka tulehdus johtui kai höyhentyynyistä ja villavaatteista . kehittyi erilaisia muita allergioita ( höyhen, villa, nikkeli, nahka, täytetyt eläimet ym). Mahakoliikkeja alkoi teini-iästä, joka kerta sai olla linkussa ja kontillaan, että menivät ohi. En yhdistänyt näitä mitenkään ruokaan. Siihen aikaan ei koskaan ajateltu, että ravinto voisi olla ihottuman tai vaivojen aiheuttaja.kuvittelin esim munuaiskivikohtauksiksi.

Opiskeluaikana jätin kaurapuuron ja aloin leipoa vehnästä. Käytin yhä enemmän vehnää, joten mahavaivat lisääntymistään lisääntyivät, samalla tuli enemmän muita ihoallergioita, kuten eräissä töissä formaliinia kohtaan, käsien pesuaineita kohtaan ( kirurgilla), jopa mustia vaatteita kohtaan, sminkatakaan ei voinut , ei voinut käyttää koruja, joissa oli jotain lejeerinkiä. röntgentyössä oli joitain aikoja. Siihen aikaan oli veriripulia. Luulin röntgeniä syyksi, mutta toiset olivat pitempään samassa työssä ilman vaivaa. Ja oli kovia koliikkeja.
Vähitellen kehittyi " sprue", kuten vanhoissa medisiinan kirjoissa kerrotaan, steatorrhea- diarrhea tauti ja laihduin pari kymmentä kiloa. Sukulaislääkäreiltä tuli lahjaksi paksuja sisätautien kirjoja saksan tai englannin kielellä.

Aloitin dieetin 1981 kun olin 30 vuotta. Tästä alkaen alkoivat iho-oireet vähetä myös, paino stabiloitui ja ruoka alkoi pysyä . Dieetin tarkistusta sain 1996 1998 kansainvälisessä celiakia symposiumissa Tampereella . Dietologian opinnot 1997, 1998-. 2001 edelleen auttoivat tarkistamaan seikkoja.Piilogluteeniruokia piti karsia, vehnätärkkelystuotteet jättää. Jossain praliinissa voi olla muruja gluteenista.

Nykyisin minulla ei ole iho-oireita, mutta tietty herkkyys eräitä samoja asioita kohtaan kuin ennen, nahka, lejeerinkikorut, osterit, simpukat, raa an kalan haju, villa, höyhen, eräät eläinallegiat etc, mutta ne ovat toinen asia, eivät ne ole yhteydessä viljayliherkkyyteen, vaan vain muita yliherkkyyksiä, sekä herkkyyttä joitain lektiinejä kohtaan joita joissain vihanneksissa on. Suvussankin  Suomen puolella esiintyy keliakian lisäksi myös hyvin pahaa muuta allergisuutta ja yliherkkyyttä muutamissa harvoissa yksilöissä. Näitten monien muitten asioitten takia pidän vehnäintoleranssia ja yliherkkyyttä sivuseikkana, jonka takia en edes hakeudu keliaakikkojen kokouksiin- pimittämään muitten käsitystä taudistaan. He kokeilevat kauraakin, jonka käytön aikana kärsin aina ihokutinasta. kerran oli koko selkä täynnä punaisia kirsikan kokoisia abskesseja.
Olen tyytyväinen näistä vuosista, kun iho on oireeton , ei kutia, kirvele, punota, vetistä. Kuten Eino Leino sanoo:
 Joll onni on, se onnen kätkeköön.

torsdag 27 maj 2010

Lääkärilehti keliakiasta.

Lääkärilehti kertoo että Ruotsin keliakian prevalenssi on 3 % ja tauti yleistyy tai siis diagnosoiminen yleistyy.

Tässä artikkelissa kirjoittaa tri Claes Hallert. Hän on Ruotsissa aikuiskeliakian asiantuntija.

Itselläni on ollut kyllä hyvä neuvot jo 1996
1) 1996 keliakiasymposiumista, jolloin maailman ekspertit valitsivat Tampereen kokoontumispaikaksi
b) 1998 keliakia symposiumista, jolloin päätettiin kokoontua uudestaan Tampereelle kertomaan uusimmat löydöt ja selvitykset gluteenin rakenteesta
3) AKN (GU) Bodil Hulthenin Näringslära kurssista 1997 energian tasapainottamisesta ja
4) GU Dietetiikan yliopisto-opinnoista (120pkurssi) 1998- 2001 yksityiskohtaisesta ravintoaineitten tasapainottamiesta ja sitten omasta datakurssista, koska nyt saan tiedot PubMed/ Medline haulla aktuellista tieteellisestä löydöstä, jos on jotain uutta , joka voisi antaa terapiapuoleenkin jotain uutta, mitä ei nyt ole puoleen vuosisataan tullut sillä vain gluteenivapaa on siis neuvo kunnes pystytään luomaan entsyymi, joka poistaa kotimaisen viljan prolamiinien toksisen sekvenssin ruoasta/elintarvikkeesta ennen syömistä.

Käytännössä, vuosittain 1981 jälkeen:
käyn kontrolloimassa verenkuvan (Hb, Leuk, diffi jos on aihetta),
seerumin raudan,
joskus otetaan myös seerumin albumiini (joskus)
vasta-aineet ja immunoglobuliiniprofiili on katsottu joskus
autoimmuuni ( ilm keliakiasta johtuva ) kilpirauhastulehdus on katsottu erikseen (TPO, TSH, T4),
sydäntilanne katsotaan erikseen (EKG, Kalsium, elektrolyytit)
Kolesteroli, TG on jouduttu  katsomaan. .
Joskus tarkistetaan maksa-arvot, jotka alkuvaiheessa olivat vaikuttuneet 1981.
Seuraan itse verensokerin, painon, BMI arvon ja verenpaineen silloin tällöin, jotka pidän normaaleina.
Käytän B12 vitamiinia, B-vitamiineja AD-tippoja , vihreää vihannesta ja kasvisöljyjä K1 vitamiinin takia ja myös kahvi auttaa stimuloimaan ruoansulatusta. Saan rasva-aineet absorboitumaan paremmin jos käytän jonkin verran kahvia ruoan jälkeen. Tee taas vaikuttaa aivan päinvastoin, joten en käytä sitä yleensä.
Transglutaminaasit on katsottu, kun olin pitänyt tarkkaa dieettiä 25 vuotta ja ne olivat negatiiviset. Myös antigliadiinivasta-aineet ovat ollet negatiiviset 2000-luvun puolella ja leukosyytit normaalit( Neutrofiilit olivat matalat 1981, nykyään normaalialueen alakantilla.

Mutta gluteenivapaa voisi olla tarkemmin gluteenivapaa ravintoteollisuuden kehittymisen kautta.
Gluteeni on vahvasti glutamiinipitoista (Q), joten siinä on arvokas aminohappoaggrekaatti, jonka voisi saada käsittelyllä erkanemaan pitkistä ketjurakenteista yksittäisiksi glutamiineiksi, jos nyt on tarpeen lisätä ihmiskunnan ruokaan juuri typpipitoista glutamiinia  tavattomat määrät.

On tietysti paljon pikkuasioista, joita voi kirjoittaa muistiin nyt kun on käyttänyt gluteenivapaata dieettiä 30 vuotta. Pyrin siihen ,että lab tulokset ovat normaalit. Jos jossain on vikaa, korjaan yksittäisen poikkeaman: Verenpainelääke Atacand, kilpirauhaslääke Levaxin, anemialääke Duroferon, sydämen oireisiin varalla Nitroglycerin.

Päivitys 2012  Vaihdoin verenpainelääkkeen diureetiksi., joka riittää. Salures. kilpirauhanen saatta hieman toipua koska Levaxinin tarve on hieman laskenut. Onkohan sellainen amhdollista? Nitron tarvetta tuskin on ollut. Tänä vuonna Hb oli aika korkea jopa 130  , joten  en ota rautaa ennen kuin siitä mainitaan erikseen.

Jos aina vain ajattelisi dieettiä ja ruokaa, siitä jo tulisi vatsakipuja. Paras on käyttää "vähemmän kulinaarisesti" , rutiinisti, yksinkertaista gluteenivapaata ravintoa ja pitää tietoisuus siltä tasolta automaattisella tasolla, ettei tule vaivoja. Nälkä ja syöminen ovat aika alkukantaisia asioita pysyäkseen sivilisaation ihmiskunnassa normaalia terveyttä ylläpitävissä muodoissaan. Olen sen takia rutiinisti tarkka ruoasta ENNEN kuin se on joutunut tähän nälän ja syömisen alueeseen ( = Hankin kotiini vain sellaista elintarviketta, joka on gluteenitonta).

Ja jos tekee mieli erityisesti jotain, otan sellaista ruokaa tarkasti gluteenittomana, koska ajattelen että ihminen luonnostaan valitsee sellaista mikä sopii ( esim. sesamia, halvaa, viikunaa, taatelia, pähkinöitä, hedelmiä, jotain vihanneslaatua, tiettyä gluteenitonta ruokalaatua, jotain lihalaatua, maitoa, maitotuotetta). Jos jokin ravintoaine tulee tästä ruoan ajattelemisen "silencing" metodista huolimatta mieleen, pohdin mitä se sisältää ja koetan tasapainottaa taas vuosiravintoa eteenpäin.

Joskus pahoissa vaivoissa ja allergisissa koliikeissa (1990-luvulla) sain molekyylitason lisäneuvoja allergologilta Ulf Bengtssonilta(Hän suositteli biogeenisten aminien osuuden vähentämistä ravinnossa) sekä muutaman vuoden ajan Lomudal G.I. koliikkien vähentämiseksi. Näillä ohjeilla sain valkosolujeni määrän alakantissa normaalialueelle. 2000-luvulla valkosoluni ovat olleet normaalialueella. Niitä kului, konsumoitui, allergisissa koliikeissa ja reaktioissa
Muutaman vuoden miltei täysin laktoositonkin vaihe niihin aikoihin myös avusti tilannetta.

Myöhemmin palasi laktoosinsietoa takaisin ja nyt voin käyttää jonkin verran tavallista maitoa, jäätelöä , kermaa ym.joskus. (Arvelen että palannut laktoosinsieto merkitsee sitä että suolinukka on hyvässä kunnossa).
Maitoruoalla on etunsa sikäli, että luusto saa sopivasti kalkkia ja keuhkoille maitorasva ja laktoosi on edullinen tekijä.

Tietysti keliakiani on komplisoitunut, koska vasta puolessa iässä aloitin dieetin.

Mielestäni koliikki on oire pahenemisesta ja se pitää heti ottaa huomioon.
Gluteeni-intoleranssin ( ja laktoosin) aiheuttama mahakipu tuntuu kuin koko ihon kipuna abdominaalisesti sekä kipuna allergisesti reagoivissa elimissä: arka kilpirauhanen, arka, nipistelevä lihaksisto, kosketus ja liikearat silmät; suonipuu: arteriitinomainen päänsärky; ihon taipeet ja liitoskohdat, pielet ) voivat mennä rikki.

Eräs tyypillinen mahakipu oli lähinnä sellaista kuin olisi asettanut hakaneulan kiinni mahan pintaan navan tienooseen- jos ruokaan oli tippunut jotain muruja tai piilogluteenia jostain. Ensiavuksi sellaisessa tapasin syödä jotain kuitupitoista varmasti gluteenitonta, melko maustamatonta ravintoa runsaammin.

Voisi sanoa, että minulla on jonkin verran iho-oireinen gluteeniallergia myös, ei vain suolistoallerginen. Kriittiset ihokohdat ovat kaikki taipeet, sormivälit, nenänpielet, suupielet, varvasvälit, myös kämmenpohjat ja jalkapohjat (pustulosis palmoplantaris tapaan- kuten nuoruudessani, vesikellomaisia muodostumia) 1950 ja 1960 luvulla.yhdessä vaiheessa 1981 kuin vaskuliittia ja dermatomyosiittia- lihasten päällä punotusta. ( Nythän v. 2016  olen 70-vuotias ja asloitin dieetin kun olin 35- vuotias).

Minulle ei sopinut jauhopölynkään hengittäminen ja leipominen vehnällä 1980-luvulla, koska pölyn joutuminen keuhkoihin aukaisi kaikki mainitut ihotaivekohdat ilman suoraa jauhopölykontaktia. Siis jalkaoireet tulivat myös esiin , vaikka oli sukat ja kengät jalassa kun leipoi (muulle perheelle) vehnällä 1980-luvulla - eikä vain kämmen ja sormivälioireet.

 Arvelen että keuhkot ja hengitys toimi allergeenin sisäänottajana, koska en siinä vaiheessa itse syönyt enää pullaa, mutta leivoin lapsille. Siis poistin vehnäjauhon asunnostani ja lopetin (kotimaisella viljalla) leipomisen.

Niin,  kun vain pitää gluteenitoman dieetin, ei hengitä jauhopölyä, ei koskettele  raakaa jauhoa,  on tarkka ostamistaan ruoista että ne ovat glutenittomia, kylässä kehtaa sanoa, että käyttää gluteenitonta ravintoa,
no problem.
 Ja koska gluteeniton ruoka on oikein hyvää, ei ole ikinä  mieli MITÄÄN, mikä sisältäisi vaivojen aiheuttajaa gluteenia. pelkkä pullan imelä  paksu pilvi leivottaessa on kuin  isku päähän, tarkoitan,  aiheuttaa jonkinlaisen  allergisen  vastenmielisyyden ja vaikeuden hengittää.

söndag 31 januari 2010


KLINIK OCH VETENSKAP. Otan tämän originaalitekstinä.

Medicinska behandlingsformer kan komma att ersätta glutenfri diet
Kraftigt ökad celiakiprevalens
KÄLLA: Anders Lindgren, med dr, överläkare, medicinkliniken Södra Älvsborgs sjukhus, Borås anders.al.lindgren(AT) vgregion.s
Anders Kilander, docent, överläkare, medicin¬kliniken, Sahlgrenska universitetssjukhuset/Sahlgrenska, Göteborg

Prevalensen för celiaki har ökat kraftigt de senaste decennierna. I flera europeiska studier har man funnit en prevalens på 1:100.
Den tidigare beskrivna ökade malignitetsrisken bland patienter med denna sjukdom har i senare studier ¬visat sig vara obetydlig eller endast lätt ökad.
Celiaki är en systemsjukdom som har koppling till flera and¬ra organsystem än tarmen.
Trots att vi nu har serologiska test med hög sensitivitet och specificitet kvarstår krav på biopsi för säker diagnos.
Tvärtemot tidigare uppfattning tycks celiaki kunna debutera även i vuxen ålder.
Det finns nu hopp om att ¬man ska finna medicinska behandlingsformer som alternativ till glutenfri diet.

Celiaki, glutenöverkänslighet, beskrevs av den engelske läkaren Samuel Gee redan år 1888. Den holländske barnläkaren Karel Dicke fann i slutet av 1940-talet att barn med symtom som vid celiaki förbättrades i samband med spannmålsbristen under andra världskriget. När tillgången på spannmål blev bättre efter krigsslutet försämrades barnen åter. Det är klarlagt att proteinet gluten i vete, råg och korn, eller mer exakt de proteinfraktioner kallade prolaminer som ingår i dessa sädesslag, är den utlösande faktorn. De tre sädesslagens prolaminer, gliadin (vete), sekalin (råg) och hordein (korn), är alkohollösliga och de mest toxiska fraktionerna av proteinet gluten. Alla tre går dock ofta under den gemensamma benämningen gliadin. Med glutenfria produkter avses i handeln produkter som är fria från prolaminer från vete, råg och korn.

Större medvetenhet om sjukdomen och förbättrade diagnostiska möjligheter kan vara orsaken till att vi under de senaste decennierna sett en kraftigt ökad prevalens i framför allt europeiska studier. Från att tidigare ha legat på cirka 1:300 har prevalensen ökat till cirka 1:100, enligt flera europeiska screeningundersökningar under det senaste decenniet. Bland barn är prevalensen lika för flickor och pojkar, 1:1, medan kvinnor drabbas dubbelt så ofta som män.

Diarré, steatorré, viktnedgång, trötthet och anemi är klassiska symtom vid celiaki som vi numera sällan ser. Hos vuxna finner man i dag ofta bara järn-, folat- eller B12-brist, eller symtom som vid funktionella mag–tarmbesvär. Många av de patienter som i dag diagnosticeras har utretts för ospecifika besvär, varvid man funnit positiva transglutaminas- eller gliadinantikroppar. I en studie fann man att 5 procent av patienter som uppfyllde Rom II-kriterierna för funktionell tarmsjukdom hade odiagnostiserad celiaki.
Bland patienter med dermatitis herpetiformis har ungefär 75 procent villusatrofi.. Celiaki kan vara en orsak till både manlig och kvinnlig infertilitet, liksom osteopeni och osteoporos. Isolerade förhöjda transaminaser har rapporterats hos 13–53 procent av vuxna med odiagnostiserad celiaki. Detta fynd bör föranleda utredning avseende celiaki, men även isolerad stegring av alkaliska fosfataser i serum som uttryck för osteomalaci bör utredas. Patienter som är överviktiga kan också ha odiagnosticerad celiaki. I en studie i Nordirland som omfattade 371 patienter hade 39 procent ett BMI ≥25 medan endast 5 procent hade ett BMI <18,5 style="font-weight: bold;">

Patogenes, genetik, immunologi och omgivningsfaktorer
Celiaki anses orsakas av en interaktion mellan genetiska-, immunologiska- och omgivningsfaktorer. Risken för en förstagradssläkting till en individ med celiaki att få sjukdomen är omkring 20 procent. Konkordansen för enäggstvillingar är 70–75 procent. Celiaki är associerad med HLA klass II-haplotyperna DQ2 och DQ8. Mer än 95 procent av patienterna med celiaki har någon av dessa haplotyper.

Gliadin framkallar en immunologisk reaktion i framför allt övre delen av tunntarmen, med infiltration av inflammatoriska celler i lamina propria och epitelceller. Gliadinreaktiva CD4-positiva T-celler i lamina propria känner igen gliadinpeptiderna som är bundna till HLA klass II-molekylerna DQ2 eller DQ8 på de antigenpresenterande cellerna. T-cellerna producerar då proinflammatoriska cytokiner, framför allt interferon-γ. Vävnadstransglutaminas är ett enzym i tarm¬slemhinnan som deaminerar gliadinpeptiden och därigenom ökar dess immunogenitet.

Amning och tidpunkten för introduktion av gluten i födan hos nyfödda tycks spela stor roll. Amning har en skyddande effekt. Det har visat sig att risken för insjuknande i celiaki ökar om barnet börjar få gluten före 4 månaders ålder, en viss ökad risk föreligger även om man väntar med att introducera gluten mer än 7 månader. Ett intressant fenomen inträffade i Sverige åren 1982–96. Efter det att åldern för introduktion av gluten ändrats från 4 till 6 månaders ålder ökade den kumulativa incidensen bland barn även andra faktorer i omgivningen kan vara av betydelse för insjuknandet . Infektioner med rotavirus i mag–tarmkanalen anses exempelvis kunna öka risken för insjuknande. Ändrade diagnostiska metoder med införande av gliadin- och endomysieantikroppar har bidragit till att försvåra värderingen av skiftningarna i incidensen.

Prolaminerna är resistenta mot enzymatisk nedbrytning via proteaserna i ventrikel, duodenum och pankreas. Dessa peptider finns därför kvar och passerar genom tarmepitelbarriären vid tillstånd som ökar den intestinala permeabiliteten.

Diagnostik och utredning
I regel sker screening med serologiska markörer. I dag finns knappast något skäl att använda gliadinantikroppar för ¬screening då sensitiviteten för detta test är låg jämfört med sensitiviteten för transglutaminasantikroppar. På senare år har man även ersatt bestämning av IgA-endomysieantikroppar, som är en arbetskrävande och kvalitativ metod, med bestämning av IgA-transglutaminasantikroppar, som är en snabbare, enklare och kvantitativ ELISA-metod med motsvarande sensitivitet och specificitet. Bestämning av transglutaminasantikroppar är nu den helt dominerande metoden med en specificitet i de flesta studier på >95 procent. Sensitiviteten är hög för total villusatrofi, men betydligt lägre för mindre uttalade förändringar (Tabell I) .
Det är viktigt att bestämma IgA samtidigt med antikroppsbestämning eftersom celiaki vid samtidig IgA-brist ger falskt negativa resultat. Patienter med selektiv IgA-brist har dessutom en 10-faldigt ökad risk att utveckla celiaki.( Huomaa vastaukset IgA 0 !)

Trots synbarligen hög sensitivitet och specificitet för transglutaminasantikroppar blir det positiva prediktiva värdet, det vill säga proportionen patienter med positivt test som är korrekt diagnostiserade, vid celiakiscreening ganska lågt beroende på sjukdomens låga prevalens. Bestämning av deaminerade gliadinpeptidantikroppar i kombination med transglutaminasantikroppar har nyligen visat sig öka specificiteten. Ytterligare studier krävs dock för att bestämma dess plats inom diagnostiken.

En engelsk studie har visat att ett transglutaminasantikroppsvärde som är mer än 10 gånger den övre normalvärdesgränsen har ett positivt prediktivt värde på 100 procent, varför biopsier för diagnos i dessa fall inte anses nödvändiga. Detta tycks gälla med få undantag för samtliga på marknaden förekommande analyskit. Gastroskopi med biopsier från duodenum descendens får emellertid fortfarande anses som en obligatorisk undersökning för definitiv diagnos. Histologiskt kan man se ett helt spektrum av förändringar från total villusatrofi med krypthyperplasi till normala villi med endast lymfocytinfiltration i epitel och lamina propria (Figur 1–3).

Isolerad intraepitelial lymfocytos (IEL) är ett ospecifikt fynd som i cirka 10 procent av fallen kan vara tecken på begynnande celiaki. Fyndet kan också ses vid autoimmuna tillstånd, NSAID-medicinering, bakteriell överväxt till tunntarmen och Giardia-infektioner. Om lymfocyterna är >40/100 epitelceller är det sannolikt ett patologiskt fynd.

Tidigare har det ansetts att celiaki är en sjukdom som debuterar i de tidiga barnaåren. En studie från Finland talar dock för att sjukdomen kan utvecklas också i vuxen ålder. Patienter som har positiva antikroppar men normal histologi ¬löper stor risk att utveckla sjukdomen.
Hur ska man då handlägga patienter med positiv antikroppsbestämning och normal histologi respektive patienter med IEL? Ett sätt skulle kunna vara haplotypbestämning.

Majoriteten (>95 procent) av celiakipatienterna har antingen haplotyp HLA-DQ2 eller HLA-DQ8. Har man ingen av dessa genotyper är det högst osannolikt att man har eller kommer att få sjukdomen, varför ingen ytterligare åtgärd vidtas. Om patienten har en haplotyp som är förenlig med celiaki kan man välja en av två vägar. Har patienten besvärande symtom bör man rekommendera glutenfri kost, uppföljning av symtom och ny biopsi av tunntarmsslemhinnan. Om patienten är väsentligen besvärsfri görs ingen koständring men en ny gastroskopi om 1–2 år. Man ska dock komma ihåg att specificiteten för haplotypbestämningen är låg eftersom dessa haplotyper finns hos 20–30 procent av befolkningen, vilket begränsar värdet av ett positivt resultat.

Malignitetsrisk hos patienter med celiaki
Det är sedan länge känt att obehandlad celiaki innebär en ökad risk för utveckling av maligna tillstånd i mag–tarmkanalen. Det är också känt att denna risk avtar, för att sedan försvinna, efter behandling med strikt glutenfri kost. I en relativt ny stor svensk studie undersökte man 12 000 patienter som hade vårdats på sjukhus för celiaki eller dermatitis herpetiformis avseende malignitetsutveckling. Man fann en 1,3 gånger ökad risk för patienter med enbart celiaki (95 procents CI 1,2–1,5), och en 1,2 gånger ökad risk för patienter med enbart dermatitis herpetiformis (95 procents CI 1,0–1,4). Den ökade malignitetsrisken avtog med tiden och skilde sig inte från den i normalbefolkningen efter 5–10 år.

Den 6-faldigt ökade risken i den svenska studien för den mest kända tumörsjukdomen lymfom är låg jämfört med fynd i andra studier, där man funnit en 15–100-faldigt ökad risk. Dessa resultat är dock i regel från regionala centra dit patienter med svårare sjukdom remitterats.

I en stor brittisk populationsundersökning från en primärvårdsdatabas som omfattade 8 miljoner patienter fann man 4 732 patienter med celiaki under åren 1987–2002. Den totala risken för malignitet uppgick till 1,29 (95 procents CI 1,06–1,55) och för gastrointestinal malignitet till 1,85 (95 procents CI 1,22–2,81). Den största risken fanns under det första året efter diagnosen. Därefter fann man bara en signifikant ökning av risken för lymfoproliferativa sjukdomar. I en engelsk populationsbaserad studie omfattande 869 patienter med biopsiverifierad celiaki som följts upp under 23 år kunde man inte påvisa någon ökad malignitetsrisk. Den slutsats man får dra av dessa studier är att det sannolikt framför allt är patienter med svårare form av celiaki som löper ökad risk att utveckla malignitet och att risken för malignitet bland alla patienter med symtomgivande celiaki totalt sett är mycket liten. När det gäller patienter utan symtom finns inga belägg för att de skulle löpa ökad risk för malignitetsutveckling .

Fyra studier har visat en minskad risk för mammarcancer hos patienter med celiaki. Någon förklaring till detta samband har man inte funnit. Tunntarmslymfom eller annan tarmmalignitet bör misstänkas om patienter som tidigare svarat bra på glutenfri kost på nytt får mag–tarmsymtom trots strikt diet.

Extraintestinala manifestationer av celiaki
Nedsatt bentäthet (osteopeni och osteoporos) ses relativt ofta hos patienter med celiaki. I en studie fann man att 7 procent av patienter med nedsatt bentäthet hade celiaki. Det föreligger en lätt ökad risk för frakturer hos patienter med celiaki på grund av osteoporos, men denna ökade risk tycks vara begränsad till gruppen med »klassisk malabsorption«. I en stor populationsundersökning fann man att risken för en patient att drabbas av en höftfraktur jämfört med normalpopulationen var 1/1 000 patienter och år. För närvarande saknas allmänna riktlinjer avseende om generell bentäthetsmätning med DEXA av nydiagnostiserade celiakipatienter är kostnadseffektivt.

Dermatitis herpetiformis är en hudmanifestation av glutenöverkänslighet. 10–30 procent av patienter med detta tillstånd har negativa transglutaminasantikroppar och minst 60 procent saknar mag–tarmsymtom. Hudförändringarna svarar bra på behandling med glutenfri kost.

Samband mellan celiaki och neurologiska tillstånd, till exempel cerebellär ataxi och neuropati, har också beskrivits, men huruvida dessa samband är kausala och om tillstånden förbättras efter insatt glutenfri kost är fortfarande oklart. För att svara på den frågan krävs större prospektiva studier.

Man har också funnit ett samband mellan celiaki och kroniska leversjukdomar som primär biliär cirros, primär sklero¬serande kolangit och kronisk autoimmun hepatit. Från Finland har rapporterats 3 patienter som remitterats för levertransplantation på grund av leversvikt, vilka samtliga förbättrades kraftigt efter påbörjad glutenfri kost sedan man konstaterat samtidig celiaki. Detta ledde till att planerade levertransplantationer kunde avblåsas [40]. En retrospektiv undersökning av 185 patienter som genomgått levertransplantation vid samma klinik visade att 8 (4,3 procent) hade celiaki .

Diabetes mellitus typ 1 och autoimmuna tyroideasjukdomar har också en ökad prevalens av celiaki, liksom patienter med Downs syndrom.

Det är också värt att känna till att celiaki är överrepresenterat vid lymfocytär kolit, och man bör ha detta tillstånd i åtanke om patientens symtom inte går fullständigt i regress efter insatt glutenfri kost .

Glutenfri diet – ännu enda behandlingen

Behandlingen av celiaki består av livslång glutenfri diet. Cirka 70 procent av patienterna upplever symtomatisk förbättring inom två veckor efter att de startat med glutenfri kost. Man har på senare år visat att havre i kosten tolereras väl av celiakipatienter , sannolikt beroende på att prolamininnehållet är endast 1/5 av innehållet i övriga sädesslag. Detta har också inneburit en klar förbättring för celiakipatienterna då havre också ger ett viktigt tillskott av fiber i kosten . Hos barn normaliseras vanligen tunntarmsslemhinnan, medan man bara finner en partiell restitution av slemhinnan hos hälften av de vuxna patienterna.

I en nyligen publicerad studie beskrevs 61 patienter som fått diagnosen celiaki som barn men som vid glutenprovokation några år efter diagnosen inte utvecklade symtom trots villus¬atrofi och som därför tilläts att återgå till normalkost. När man följde upp barnen i vuxen ålder fann man att 13 patienter hade spontanläkt med normala villi utan kliniska tecken på celiaki. Detta visar att sjukdomen kan läka ut eller övergå i ett latent stadium hos vissa patienter, vilket skulle kunna innebära att man så småningom kan identifiera patienter som inte behöver livslång glutenfri diet. Detta väcker också frågan om alla asymtomatiska patienter som upptäcks vid serologisk screening behöver ha en glutenfri diet för att minska risken för framtida komplikationer. En prospektiv studie av den patientgruppen vore av stort värde.

Nyligen publicerades en studie där man kunde visa att om man behandlar med ett enzym (Aspergillus niger propylendoproteas) som bryter ned prolaminer når knappt något gluten duodenum. Detta inger hopp om att man i framtiden ska finna medicinska behandlingsformer som alternativ till glutenfri diet.

Om patienten inte blir bra, vad gör vi då?

Om patienten inte blir bra är det första vi ska fråga oss om diagnosen är riktig.

Giardiasis, Whipples sjukdom och tropisk sprue är andra sjukdomar som kan ge en histologisk bild som påminner om celiaki. Även bakteriell överväxt till tunntarmen har rapporterats i hög prevalens hos patienter som inte svarat på kostbehandling .

Refraktär celiaki innebär fortsatta symtom trots strikt glutenfri kost under 6–12 månader, enligt olika definitioner. Tillståndet är extremt ovanligt hos barn och ovanligt hos vuxna. Några riktigt säkra siffror angående prevalens går inte att hitta i litteraturen, men 2–5 procent har bedömts som rimligt. Man bör ha i åtanke att i denna grupp finns patienter med enteropatiassocierat T-cellslymfom. Dessa kan identifieras med hjälp av en immunhistokemisk undersökning av formalinfixerade biopsier som visar en abnorm fenotyp av de intraepiteliala lymfocyterna. I första hand ska emellertid dessa patienter ges förnyad kostrådgivning. Fortsatta symtom, trots att man inte kunnat påvisa kostfel eller T-cellslymfom, kan behandlas med steroider och/eller azatioprin . Försiktighet med steroider bör dock tillrådas på grund av ökad risk för frakturer hos dessa patienter, som redan kan ha utvecklat osteopeni. Även cyklosporin och infliximab har visat sig vara verksamma vid refraktär celiaki.

Uppföljning av celiakipatienter

Hur ska man följa upp patienter som fått diagnosen celiaki? Räcker det med symtomfrihet och normaliserade transglutaminasantikroppar? Trots att de flesta patienter svarar på behandling med normalisering av symtom och serologiska test ser man ofta kvarstående histologiska förändringar i tarm¬slemhinnan, vilket visats i ett flertal studier. I exempelvis en holländsk studie fann man histologisk remission hos 65 procent av patienterna efter 2 år och hos 85 procent efter 5 år . En studie på Nordirland visade fullständig restitution av villi hos 40 procent av patienterna efter 12 månaders glutenfri kost.

Den allmänna uppfattningen är att felaktig diet är orsaken till att slemhinnan inte normaliseras. Det har föreslagits att man kan avstå från kontrollgastroskopi, eftersom klinisk förbättring och uppföljning med noggrann dietgenomgång är väl korrelerade med slemhinneläkning .

En alternativ uppföljning är att man gör en kontrollgastroskopi efter 1 år, då det kan vara motiverande för patienten att få veta om koständringen har gett resultat. Om tunntarms¬slemhinnan inte har läkt får patienten en uppföljande kontakt med dietist för ny kostgenomgång, varefter kontrollgastroskopi görs på nytt om ytterligare 2 år. Om tunntarmsslemhinnan fortfarande inte skulle ha restituerats, men patienten är besvärsfri, görs ingen ytterligare biopsikontroll, utan vi rekommenderar endast årlig klinisk kontroll. I figur 4 och 5 ges förslag till uppföljning av patienter med misstänkt celiaki och som har antingen positiva eller negativa transglutaminas¬antikroppar.

Barnläkare kan på livsmedelsanvisning förskriva 3 månaders behov av glutenfria produkter i form av exempelvis glutenfritt mjöl, pasta och färdigbakat bröd för 120 kronor till barn upp till 16 års ålder, oavsett hur mycket de förbrukar. Efter 16 års ålder varierar bestämmelserna mellan olika landsting.

Potentiella bindningar eller jävsförhållanden: Inga uppgivna.

De histologiska bilderna ¬har ställts till förfogande av överläkare Johan Mölne, Klinisk patologi och cytologi, Sahlgrenska universitetssjukhuset, Göteborg.

1. Maki M, Mustalahti K, Kokkonen J, et al. Prevalence of Celiac disease among children in Finland. N Engl J Med 2003;348:2517-24.
2. West J, Logan RF, Hill PG, et al. Seroprevalence, correlates, and characteristics of undetected coeliac disease in England. Gut 2003;52:960-5.
3. Sanders DS, Carter MJ, Hurlstone DP, et al. Association of adult coeliac disease with irritable bowel syndrome: a case-control study in patients fulfilling ROME II criteria referred to secondary care. Lancet 2001;358:1504-8.
4. Maki M, Collin P. Coeliac disease. Lancet 1997;349:1755-9.
5. Collin P. Should adults be screened for celiac disease? What are the benefits and harms of screening? Gastroenterology 2005;128:S104-8.
6. Corazza GR, Di Sario A, Cecchetti L, et al. Bone mass and metabolism in patients with celiac disease. Gastroenterology 1995;109:122-8.
7. Cellier C, Flobert C, Cormier C, et al. Severe osteopenia in symptom-free adults with a childhood diagnosis of coeliac disease. Lancet 2000;355:806.
8. Gonzalez-Abraldes J, Sanchez-Fueyo A, Bessa X, et al. Persistent hypertransaminasemia as the presenting feature of celiac disease. Am J Gastroenterol 1999;94:1095-7.
9. Dickey W, Kearney N. Overweight in celiac disease: prevalence, clinical characteristics, and effect of a gluten-free diet. Am J Gastroenterol 2006;101:2356-9.
10. Murray JA. Celiac disease in patients with an affected member, type 1 diabetes, iron-deficiency, or osteoporosis? Gastroenterology 2005;128:S52-6.
11. Greco L, Romino R, Coto I, et al. The first large population based twin study of coeliac disease. Gut 2002;50:624-8.
12. Kagnoff MF. Overview and pathogenesis of celiac disease. Gastroenterology 2005;128:S10-8.
13. Green PH, Cellier C. Celiac disease. N Engl J Med 2007;357:1731-43.
14. Ivarsson A, Hernell O, Stenlund H, et al. Breast-feeding protects against celiac disease. Am J Clin Nutr 2002;75:914-21.
15. Norris JM, Barriga K, Hoffenberg EJ, et al. Risk of celiac disease autoimmunity and timing of gluten introduction in the diet of infants at increased risk of disease. JAMA 2005;293:2343-51.
16. Carlsson A, Agardh D, Borulf S, et al. Prevalence of celiac disease: before and after a national change in feeding recommendations. Scand J Gastroenterol 2006;41:553-8.
17. Laurin P, Stenhammar L, Falth-Magnusson K. Increasing prevalence of coeliac disease in Swedish children: influence of feeding recommendations, serological screening and small intestinal biopsy activity. Scand J Gastroenterol 2004;39:946-52.
18. Stene LC, Honeyman MC, Hoffenberg EJ, et al. Rotavirus infection frequency and risk of celiac disease autoimmunity in early childhood: a longitudinal study. Am J Gastroenterol 2006;101:2333-40.
19. Hill ID. What are the sensitivity and specificity of serologic tests for celiac disease? Do sensitivity and specificity vary in different populations? Gastroenterology 2005;128:S25-32.
20. Rostami K, Kerckhaert J, Tiemessen R, et al. Sensitivity of antiendomysium and antigliadin antibodies in untreated celiac disease: disappointing in clinical practice. Am J Gastroenterol 1999;94:888-94.
21. Marsh MN. Gluten, major histocompatibility complex, and the small intestine. A molecular and immunobiologic approach to the spectrum of gluten sensitivity ('celiac sprue'). Gastroenterology 1992;102:330-54.
22. Collin P, Maki M. Associated disorders in coeliac disease: clinical aspects. Scand J Gastroenterol 1994;29:769-75.
23. Rostom A, Dube C, Cranney A, et al. The diagnostic accuracy of serologic tests for celiac disease: a systematic review. Gastroenterology 2005;128:S38-46.
24. Hopper AD, Cross SS, Hurlstone DP, et al. Pre-endoscopy serological testing for coeliac disease: evaluation of a clinical decision tool. BMJ 2007;334:729.
25. Volta U, Granito A, Fiorini E, et al. Usefulness of antibodies to deamidated gliadin peptides in celiac disease diagnosis and follow-up. Dig Dis Sci 2008;53:1582-8.
26. Hill PG, Holmes GK. Coeliac disease: a biopsy is not always necessary for diagnosis. Aliment Pharmacol Ther 2008;27:572-7.
27. Van Meensel B, Hiele M, Hoffman I, et al. Diagnostic accuracy of ten second-generation (human) tissue transglutaminase antibody assays in celiac disease. Clin Chem 2004;50:2125-35.
28. Kakar S, Nehra V, Murray JA, et al. Significance of intraepithelial lymphocytosis in small bowel biopsy samples with normal mucosal architecture. Am J Gastroenterol 2003;98:2027-33.
29. Collin P, Helin H, Maki M, et al. Follow-up of patients positive in reticulin and gliadin antibody tests with normal small-bowel biopsy findings. Scand J Gastroenterol 1993;28:595-8.
30. Hoffenberg EJ, MacKenzie T, Barriga KJ, et al. A prospective study of the incidence of childhood celiac disease. J Pediatr 2003;143:308-14.
31. Holmes GK, Prior P, Lane MR, et al. Malignancy in coeliac disease--effect of a gluten free diet. Gut 1989;30:333-8.
32. Askling J, Linet M, Gridley G, et al. Cancer incidence in a population-based cohort of individuals hospitalized with celiac disease or dermatitis herpetiformis. Gastroenterology 2002;123:1428-35.
33. West J, Logan RF, Smith CJ, et al. Malignancy and mortality in people with coeliac disease: population based cohort study. BMJ 2004;329:716-9.
34. Card TR, West J, Holmes GK. Risk of malignancy in diagnosed coeliac disease: a 24-year prospective, population-based, cohort study. Aliment Pharmacol Ther 2004;20:769-75.
35. van Heel DA, West J. Recent advances in coeliac disease. Gut 2006;55:1037-46.
36. Meyer D, Stavropolous S, Diamond B, et al. Osteoporosis in a north american adult population with celiac disease. Am J Gastroenterol 2001;96:112-9.
37. Zone JJ. Skin manifestations of celiac disease. Gastroenterology 2005;128:S87-91.
38. Bushara KO. Neurologic presentation of celiac disease. Gastroenterology 2005;128:S92-7.
39. Cross AH, Golumbek PT. Neurologic manifestations of celiac disease: proven, or just a gut feeling? Neurology 2003;60:1566-8.
40. Kaukinen K, Halme L, Collin P, et al. Celiac disease in patients with severe liver disease: gluten-free diet may reverse hepatic failure. Gastroenterology 2002;122:881-8.
41. Gale L, Wimalaratna H, Brotodiharjo A, et al. Down's syndrome is strongly associated with coeliac disease. Gut 1997;40:492-6.
42. Matteoni CA, Goldblum JR, Wang N, et al. Celiac disease is highly prevalent in lymphocytic colitis. J Clin Gastroenterol 2001;32:225-7.
43. Pink IJ, Creamer B. Response to a gluten-free diet of patients with the coeliac syndrome. Lancet 1967;1:300-4.
44. Storsrud S, Olsson M, Arvidsson Lenner R, et al. Adult coeliac patients do tolerate large amounts of oats. Eur J Clin Nutr 2003;57:163-9.
45. Hogberg L, Laurin P, Falth-Magnusson K, et al. Oats to children with newly diagnosed coeliac disease: a randomised double blind study. Gut 2004;53:649-54.
46. Farrell RJ, Kelly CP. Celiac sprue. N Engl J Med 2002;346:180-8.
47. Matysiak-Budnik T, Malamut G, de Serre NP, et al. Long-term follow-up of 61 coeliac patients diagnosed in childhood: evolution toward latency is possible on a normal diet. Gut 2007;56:1379-86.
48. Mitea C, Havenaar R, Drijfhout JW, et al. Efficient degradation of gluten by a prolyl endoprotease in a gastrointestinal model: implications for coeliac disease. Gut 2008;57:25-32.
49. Tursi A, Brandimarte G, Giorgetti G. High prevalence of small intestinal bacterial overgrowth in celiac patients with persistence of gastrointestinal symptoms after gluten withdrawal. Am J Gastroenterol 2003;98:839-43.
50. Daum S, Cellier C, Mulder CJ. Refractory coeliac disease. Best Pract Res Clin Gastroenterol 2005;19:413-24.
51. Patey-Mariaud De Serre N, Cellier C, Jabri B, et al. Distinction between coeliac disease and refractory sprue: a simple immunohistochemical method. Histopathology 2000;37:70-7.
52. Goerres MS, Meijer JW, Wahab PJ, et al. Azathioprine and prednisone combination therapy in refractory coeliac disease. Aliment Pharmacol Ther 2003;18:487-94.
53. Wahab PJ, Crusius JB, Meijer JW, et al. Cyclosporin in the treatment of adults with refractory coeliac disease--an open pilot study. Aliment Pharmacol Ther 2000;14:767-74.
54. Gillett HR, Arnott ID, McIntyre M, et al. Successful infliximab treatment for steroid-refractory celiac disease: a case report. Gastroenterology 2002;122:800-5.
55. Lee SK, Lo W, Memeo L, et al. Duodenal histology in patients with celiac disease after treatment with a gluten-free diet. Gastrointest Endosc 2003;57:187-91.
56. Wahab PJ, Meijer JW, Mulder CJ. Histologic follow-up of people with celiac disease on a gluten-free diet: slow and incomplete recovery. Am J Clin Pathol 2002;118:459-63.
57. Dickey W, Hughes DF, McMillan SA. Disappearance of endomysial antibodies in treated celiac disease does not indicate histological recovery. Am J Gastroenterol 2000;95:712-4.
58. Ciacci C, Cirillo M, Cavallaro R, et al. Long-term follow-up of celiac adults on gluten-free diet: prevalence and correlates of intestinal damage. Digestion 2002;66:178-85.

torsdag 14 januari 2010

Fibrosoiva alveoliitti yleensä

Verbeken EK, Cauberghs M, Lauweryns JM, Van de Woestijne KP.Structure and function in fibrosing alveolitis. J Appl Physiol. 1994 Feb;76(2):731-42. Pathologische Ontleedkunde I, U.Z. St. Rafaël, Leuven, Belgium.

Keuhkotilavuudet, maksimaalinen respiratorinen tilavuus ja virtaukset , elastisuustekijä ja impedanssit keuhkopuuston eri tasoilta ja kudosimpedanssi mitattiin tässä työssä 13 ihmiskeuhkosta, joissa oli todettu yleinen fibrosoituminen.

Lung volumes, maximal expiratory volume and flows, elastic recoil pressure, and impedances at various levels of the bronchial tree, as well as tissue impedance, were measured in 13 human lungs that demonstrated generalized fibrosis at autopsy.

Preparaattien fiksaation jälkeen määriteltiin keskimääräinen ilmatilan sisämitta (jänne, Lma), poikkileikkausmitta (Lmw) alveolaarisesta seinämästä ja kalvoisten bronkiolien sisädiametri (d) ja tiheys (n/cm2) morfometrisin tekniikoin.

After fixation, mean internal chord of air spaces (Lma), transsection length of the alveolar walls (Lmw), and internal diameter (d) and density of membraneous bronchioles (n/cm2) were determined in the same lungs by use of morphometric techniques.

Sitten verrattiin funktionaalisia ja rakenteellisia mittaustuloksia ja niitä verrattiin 10 keuhkoterveen henkilön vastaaviin mittoihin.

The results of functional and structural measurements were correlated and compared with measurements obtained similarly in 10 normal lungs.

Tutkimus osoittiettä fibrosoivalle alveoliitille tyypilliset funktionaaliset muutokset voivat johtua parenkymaalisen kudoksen osittaisesta korvautumisesta fibroottisella kudoksella ja samalla vielä funktionaalisten yksiköitten mekaanisten ominaisuuksien modifioitumisista.

This study shows that the functional alterations typical for fibrosing alveolitis can be attributed to the replacement of part of the parenchyma by fibrous tissue and to modifications of the mechanical properties of still-functional units.'

Keuhkoja luonnehti rakenteellisesti Lmw ja d lisääntymä, sekä kolmessa keuhkossa Lma lisääntymä ja n/cm23 vähenemä. Toiminnallisesti nämä keuhkot osoittivat sellaista funktiomallia, jossa oli sekä fibroosin että emfyseeman piirteitä.

The lungs were characterized structurally by an increase of Lmw and d. In addition, in three lungs, an increase of Lma and a decrease of n/cm2 were observed. Functionally, these lungs demonstrated a pattern compatible with a mixture of fibrosis and emphysema.

 Onkohan kukaan tehnyt  keuhkotilavuuksista tutkimusta keliakialapsilla verrattuna terveisiin ikätovereihin esim kouluajalta? Esim PEF mittauksin.
Nimittäin tietysti keliakikkolapsilla PEF on pienempi.

53-vuotiaalta diagnosoitu keliakia komplikaatioitten kehityttyä

Garrido A, Verdejo C, Márquez JL, Giráldez A, Trigo C, Belda O. [Intestinal lymphoma and mesenteric panniculitis: complications of undiagnosed celiac disease]
Gastroenterol Hepatol. 2008 Apr;31(4):221-4. Servicio de Aparato Digestivo, Hospital Virgen del Rocío, Sevilla, Spain. agarser- AT-telefonica.net

KELIAKIA TAUTI on kaikkein läntisissä maissa tavallisin ruoka-aineintoleranssi ja johtuu geneettisesti alttiin henkilön gluteenin syömisestä. Näille henkilöille avainasemassa oleva ( ja ainoa) hoitomenetelmä  on gluteenin eliminaatio dieetistä, koska useimmat komplikaatioista ovat tavallisia, jos komplianssi, dieeti asianmukainen noudattaminen, on huono.
Vakavimmat komplikaatiot keliakiataudista ovat pahanlaatuiset kasvaimet, joista on tavallisin enteropatiaan liittynyt T-imusolulymfooma.
Kuitenkin haavaisesta jejuniittia, ohutsuolitulehdustakin,   esiintyy enemmän  ja samoin suoliston ulkopuolisia taudinilmenemismuotoja,  joihin kuuluu krooninen hepatiitti, keuhkoja fibrosoiva tauti ja epileptiset oireyhtymät.
Tässä artikkelissa tutkijat esittävät tapausselostuksen 53-vuotiaasta miehestä, joka oli pitkät ajat potenut ripulia ja koska ei oltu epäilty keliakiaa, hänelle oli ehtinyt kehittyä keliakiaan liittyvä T-solulymfooma ja mesenteeripannikuliitti.

Päivitys 4.9. 2012

Keliakia ja bronkoalveoliitti. Kun yskä parani gluteenittomalla dieetillä.


Brightling CE, Symon FA, Birring SS, Wardlaw AJ, Robinson R, Pavord ID.
A case of cough, lymphocytic bronchoalveolitis and coeliac disease with improvement following a gluten free diet.Thorax. 2002 Jan;57(1):91-2.
Institute for Lung Health, Department of Respiratory Medicine and Thoracic Surgery, University Hospitals of Leicester, Leicester LE3 9QP, UK. chris.brithtling AT uhl-tr.nhs.uk

KROONINEN YSKÄ on tavallinen syy, minkä takia lähetetään keuhkoklinikkaan. Noin 20 %:ssa ja kuitenkin kroonisen yskän syy epäselväksi tutkimuksien jälkeenkin.

Chronic cough is a common reason for presentation to a respiratory clinic. In up to 20% of cases the cause remains unclear after investigations.

Tässä tutkijat raportoivat erään sellaisen tapauksen, jossa oli todettu bronkoskooppisesti lymfosyyttipitoista ilmateitten tulehdusta liittyneenä vastikään diagnosoituun keliakiatautiin. Kaikki taudin piirteet paranivat huomattavasti gluteenittomalla dieetillä, mistä pääteltiin olevan syysuhdetta keliakiataudin, yskän ja lymfosyyttisen bronkoalveoliitin kesken.

We report one such case where there was bronchoscopic evidence of lymphocytic airway inflammation in association with newly diagnosed coeliac disease. All features improved markedly on a gluten free diet, suggesting a causal relationship between coeliac disease, cough, and lymphocytic bronchoalveolitis.
Kommentti: Mainittakoon keliaakikon vaaroista. Jos joutuu altistumaan toisten vehnäjauhopölylle, jatkuva lymfosyyttinen irritaatiotila keuhkojen alueella voi johtaa lymfoomaan, vaikka noudattaisi dieettiä itse.

Päivitys 4.9. 2012

Keliakia ja keuhkot

Am J Clin Pathol. 2003 Feb;119(2):279-89.
Keuhkokomplianssi keliakiassa, jossa on autoimmuunisia komplikaatioita.
( Huom kyse keliakiasta, jossa noudatetaan gluteenivapaata dieettiä jokseenkin tiukasti)
Pohdittaa keliakian luonne alveolitasossa? Kylmävaikutuksessa? Rintakehän elastisuudessa komplianssissa?


Magro CM, Morrison C, Pope-Harman A, Rothrauff SK, Ross P Jr
 Direct and indirect immunofluorescence as a diagnostic adjunct in the interpretation of nonneoplastic medical lung disease. Department of Pathology, Ohio State University Medical Center, Columbus, USA.

(1) 57 potilaasta saatu avoin keuhkobiopsiamateriaali inkuboitiin fluoresoivan komplementin ja immunoglobuliiniantiseerumin kanssa. Neonataali keuhko substraattina tehtiin eräs epäsuora immunofluoresloiva mittaus.
(2) Suorat immuunifluoresoivat mallit voitiin luokitella intra-alveolaarisiin septaalisiin kapillaarisiin sakkautumiin, suurten suonten seinämiin lokalisoituviin, alveolien basaalimembraaniin lokalisoituviin tai pauci-immuuneihin, lähinnä ei immunologisiin systeemisiin vaskuliittimalleihin.
(3) Mitä tulee septaaliseen kapillaariseen malliin, endoteeliaalista seinämänkirjavoitumista nähtiin sklerodermassa, sekamuotoisessa sidekudostautissa, anti-Ro-assosioituneessa LE:ssä dermatomyosiitissä, humoraalisessa allograftin hyljintä reaktiossa ja potilailla joilla oli isoloitu keuhkofibroosi, joissa oli todettu autoantibodeja , myös antifosfolipidivasta-aineita.
(4) Samantapaista endoteliaalisen seinämän värjäytymistä nähtiin näissä tapauksissa epäsuorissa menetelmissä.
(5) Granulaarista muraalista septaalista kapillaarisakkaumaa nähtiin edellämainituissa järjestelyissä reumatoidifaktoripositiivisen nivelreuman yhteydessä, tyypin II kryofibrinogenemiassa ja sekamuotoisessa kryoglobulinemiassa , ja joissain tapauksissa valomikroskooppisesti niitä vastasi neutrofiilinen kapillariitti.
(6) Isoloitu vaskulaarinen IgA korreloi rnivelreumaan, korreloiden IgA-spesifisiin anti-endoteliaalisoluvasta-aineisiin, keliakiatautiin liittyvään pulmonaariseen hemorrhagiaan, Schönlein-Henoch-purppuraan ja IgA-antifosfolipidivasta-aineisiin. Alveolaariseinämän sakkoja nähtiin taudissa joka kohdistuu glomerulaarien basaalimembraaniin.

Isolated vascular IgA corresponded with rheumatoid arthritis corresponding to IgA-specific antiendothelial cell antibodies, celiac disease-associated pulmonary hemorrhage, Schönlein-Henoch purpura and with IgA antiphospholipid antibodies. Alveolar wall deposition was seen with anti-glomerular basement membrane disease.

14/01/2010 13:40
Päivitys 4.9. 2012

tisdag 5 januari 2010

GLUTEENI glutamiinilähteenä

Gluteenin runsas käyttö ravinnossa lisää kovasti kehon glutamiiniaminohappoaineenvaihdunnan rasitetta, jos sattuu olemaan piilevää geneettistä heikkoutta käsitellä integroidusti glutamiinia jossain entsyymitasossa. Silloin tulee ottaa huomioon tällainenkin seikka:

Glutamiinihapon  säätely astrosyytin ja neuronin  kesken  synapseissa